Katujen valtaamisesta ja tutkijan vallankumouksellisesta toivosta ja toivottomuudesta

Tutkijaliiton kesäkoulun teemana 2023 oli katu. Alustukset herättivät paljon ajatuksia nuoruuden aktivismistani katujen ja talojen valtaajana, mielenosoittajana ja kansalaistottelemattomana. Digitaalisen teknologian tutkijana palasin uudestaan ja uudestaan pohtimaan, mitä katu vastarinnan, toisin kuvittelemisen ja tekemisen ja mahdollisen vallankumouksen paikkana merkitsee tänä päivänä, kun arkemme ja tilamme ovat läpikotoisin verkon välittämiä. Halusimme tai emme, olemme kytköksissä infraan, jonka ehdot ja hallinta eivät ole käsissämme ja jonka juuret ovat armeijan (mutta myös yliopiston) tarpeissa. Metafora internetistä tiedon valtatienä tuntuu aikansa eläneeltä, kun nyt siitä puhutaan jo kriittisenä infrastruktuurina. Verkko ja laitteet ovat arkipäiväistyneet erottamattomaksi osaksi lähes kaikkea, mitä teemme. Vaihtoehtoja mennä hitaampia maisemareittejä tai omia polkuja on vähemmän, niiden valitseminen tarkoittaa usein sellaisesta luopumista, mitä pidämme tärkeänä (kaikki ystävät menevät/ovat muualla! Jään jostain paitsi!). Mielikuvitus ei välttämättä taivu keksimään, millä kaikilla tavoin tämä infrastruktuuriksi ja arjen osaksi sulautunut ja sulautettu verkon ja laitteiden kytköksinen kudelma voisi olla toisin. 

Protesteja organisoidaan ja niistä kerrotaan sosiaalisessa mediassa, verkko itsessään on tila, jossa rakenteita haastatetaan keräämällä nimiä sähköisiin vetoomuksiin, haktivismilla sekä hakkeroimalla kollektiivisesti vaikkapa traktoreita ja uniapnean hoitoon käytettäviä CPAP-laitteita. Erityisen ongelmalliselta tuntuu, että ruohonjuuritasolta nousevan vastarinnan ja toiminnan välittäjänä ovat datajätit, joiden kapitalististista ja epäreilua toimintalogiikkaa vain harva kuitenkaan hyväksyy.

Jonkinlaisen tuntemuksen yhden kehän sulkeutumisesta ja uuden alkamisesta herätti Jaakko Karhusen alustus Walter Benjaminin Einbahnstrassesta ja vallankumouksellisesta pessimismistä. Me yli 20 vuoden takaiset kadunvaltaajat kohtasimme uudestaan akateemisessa tilaisuudessa pohtimassa katua ja vallankumousta, toivoa ja toivottomuutta.

Jotain erityistä läikähti minussa, kun osana esitystään Jaakko soitti taistolaislaulun, jonka lyriikoiden ajatusta muutoksesta, sen mahdollisuudesta ja reunaehdoista hän eritteli. 2000-luvun taitteessa taistolaislaulut kuuluivat soundtrackiini siinä missä Chumbawamba, Manu Chao tai vaikka Avain (ja kuuluvat välillä edelleen). Taistolaislauluissa on aina ollut jotain, mistä olen saanut voimaa ja toivoa muutokseen - vaikka vallankumousta ei laulujen alkuperäisessä kontekstissa tai 1990-luvun lopulla niitä kuunnellessani tapahtunutkaan. Eikä se ole tässä hetkessäkään näkyvissä. Viimeksi eilen soundtrack kytkeytyi päässäni päälle, kun ystävän työhuoneella näin hienon “Opi perusasiat”-ristipistotyön. Laulussa kirjaan tarttumista kuvataan hyväksi aseeksi. Se on kutsuhuuto kaduille, mutta myös ottamaan selvää, miten asiat ovat.

Tämä jonkinlainen kehän sulkeutuminen ja avautuminen liittyy olennaisesti pohdintoihini omasta roolistani tutkijana ja aktivistina. Ja erityisesti tutkijana, jonka kiinnostus on mielikuvituksen mahdollisuuksissa tuottaa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Onni Ahvonen kertoi alustukseksessaan anti-koloniaalisesta teoriasta ja  Walter Rodneyn ajattelusta, että Rodneyn itseidentifikaatio oli sissi-intellektualli. Se resonoi vahvasti taas viime aikoina paljon mielessäni olleen kysymyksen kanssa siitä, millainen tutkija haluan olla ja miten se on mahdollista yliopistomme rakenteissa. Yliopistossa on paljon sellaista, minkä  toivoisin olevan toisin (ei vähiten jatkuvat pätkätyöt), mutta minkä muuttamiseen tuntuu olevan vain vähän mahdollisuuksia.

Jo väitöskirjaa viimeistellessä ja kuvittelua toimijuuden tärkeänä osana pohtiessa, heräsi ajatus tuoda yliopistolaisia yhteen kuvittelemaan, millaista yliopistoa (ja akateemista työtä) toivomme ja haluamme. Ja ennen kaikkea, miten sellaista yliopistoa voisi tehdä yhdessä. Kuuselan Hannan ja hänen kollegojensa kanssa saimme suunnitelmat epäkonferenssista valmiiksi, mutta sitten tuli pandemia. Tällaisen vaihtoehtoisen tilan luominen oli tärkeää, jotta voisimme ajatella yhdessä akateemisen tutkimuksen merkitystä, sen tuottamisen rakenteita sekä tutkimuksen, taiteen ja niiden opettamisen ja opiskelun yhteiskunnallisen roolia. Epäkonferenssi voisi olla myös paikka kuvitella yhdessä, millaisia Rodneynkin peräänkuuluttamat tutkijoiden jalkautumiset yhteiskuntaan ja kaduille voisivat olla ja miten yhdessä ajatteleminen ja tekeminen (myös akateemisesti) voisi irtautua akatemian rakenteista ja tapahtua toisin ja muualla(kin).

Kaikkien viime aikaisten globaalien kriisien ja ahdistavalta tuntuvan poliittisen ilmaston keskellä tuntuu kovin vaikealta säilyttää toivoa. Ilja Lehtisen kirjoitukseen Toivottamuuden puolesta olen palannut taas uudestaan, kun mietin, että onko toivoon takertuminen harhaista. Mutta mitä tapahtuu, jos ihmisenä ja tutkijana antautuu toivottomuuteen, joka on läsnä erilaisissa hetkissä päivittäin? 

Lopuksi vielä manifesti, jonka kirjoitin ja esitin Liisanpuiston keinussa osana kesäkoulun ohjelmassa ollutta Maiju Loukolan & Tanja Tiekson Pysäytyskuvia-taideinterventiota.

Katu tarvitsee leikkiä ja leikkillisyyttä. Heittäytymistä ja jäykkien kapitalistisen ja patriarkaalisen rakenteiden haastamista. Tarvitsemme kuvittelua ja uneksuntaa. Luopumista siitä, mitä on, nykyisen hyvän säilyttämistä ja epätoivottavan ja epäoikeudenmukaisen toisin tekemistä. Toimijuutemme haltuun ottamista. Reclaim the streets! Kuten Emma Goldman sanoi: “If I can't dance to it, it's not my revolution!”

Reclaim the streets, Turku 16.5.1998

Jaakko soittamassa levyjä kadunvaltauksessa 16.5.1998 (julkaistu luvalla)

Talonvaltaus, uusi Helsingintie Turussa, syksy 1997

Tutkijaliiton kesäkoulu, Merihaka, 26.8.2023

Tutkijaliiton kesäkoulu, Merihaka, 26.8.2023