Mitä on kriittinen teknologiakasvatus?
Julkaistu I+-seminaarin blogissa 12.8.2015
Älypuhelimet, älytelevisiot, itseohjautuvat älyautot, älykaupungit. Viimeisten vuosien aikana ohjelmistoihin perustuva teknologia on nivoutunut kaiken kattavaksi osaksi arkisia rutiinejamme, sosiaalista yhteydenpitoamme, kulttuurisia kokemuksiamme ja lähes kaikkia yhteiskunnan osa-alueita taloudesta politiikkaan. Voidaan hyvällä syyllä puhua ohjelmoidusta yhteiskunnasta.
Julkisessa keskustelussa vannotaan digitalisaation nimeen niin tuottavuuden parantajana, talouskasvun kiihdyttäjänä, uusien työpaikkojen luojana kuin vanhojen säilyttäjänäkin. Sipilän hallitus on luvannut nostaa Suomen nousuun nimenomaan digiloikalla. Näissä hallinnon ja teknologiateollisuuden puheenvuoroissa ohitetaan lähes poikkeuksetta kysymykset siitä, millaisin ehdoin käytetty teknologia toimii ja mitä kaiken kattava digitalisaatio tarkoittaa ihmisten arjen ja yleisemmin koko yhteiskunnan näkökulmasta.
Osallistun keskusteluun siitä, millaisia taitoja ohjelmoidussa yhteiskunnassa toimimiseen tarvitaan, esittämällä ajatuksen kriittisen teknologiakasvatuksen välttämättömyydestä. Lähtökohtanani on havainto siitä, että mediakasvatuksessa on monesti ohitettu kysymys mediateknologiasta itsestään, kun on keskitytty analysoimaan mediassa välittyviä sisältöjä, hakemaan tietoa mediavälitteisesti tai tuottamaan itse mediasisältöjä. Tekniseen työhön kuuluva teknologiakasvatus on puolestaan keskittynyt kehittämään teknologista ajattelua esineiden, rakenteiden ja laitteiden toimivuuden sekä teknisen ongelmanratkaisun näkökulmista. Tavoitteena on ollut teknologiseen maailmaan kasvattaminen (tai jopa siihen sopeuttaminen), ei teknologian ja oman teknologiasuhteen kriittinen arvioiminen.
Kriittinen teknologiakasvatus tarjoaa keskusteluun näkökulman, jossa tarkastelun kohteeksi otetaan se, miten teknologia muokkaa havaintojamme ja ajatteluamme. Käytämme arjessamme tieto- ja viestintäteknologiaa, jonka olemassaoloa emme joitakin vuosia sitten osanneet kuvitella. Myönteiset käyttökokemukset ja teknologian mahdollistamat uudet toiminnan muodot ovat synnyttäneet teknologiasuhteita, joita luonnehditaan riippuvaisuudeksi. Monet meistä tunnistavat sen epämukavan, kiukunsekaisen ja hieman hätääntyneen tunteen, joka syntyy, kun verkkoyhteys pettää tai tietokone kaatuu. On vaikea ajatella elämää ilman yhteyksissä olemisen mahdollistavaa teknologiaa.
Vaikka ohjelmistoihin perustuva teknologia on keskeinen osa arkisia rutiineja ja yhteiskunnan eri osa-alueiden toimintoja, siihen ei useinkaan kiinnitetä huomiota. Vaikuttaisi siltä, että juuri siksi, että ohjelmistot ovat niin keskeisesti läsnä kaikessa, ne otetaan annettuna ja ohitetaan. Kysymykset siitä, minkälaisin ehdoin esimerkiksi sosiaalisen median alustat tai uusimpana esimerkkinä käyttöliittymät toimivat, näyttäytyvät merkityksettöminä osittain, koska suhde teknologiaan on niin tiivis ja henkilökohtainen, mutta myös koska ohjelmistot suunnitellaan toimimaan huomaamattomasti taka-alalla.
Kiinnostavasti tämä käy ilmi, kun verrataan Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja journalismin tutkimuskeskuksen hiljattain teettämän yksityisyyttä koskevan kyselytutkimuksen tuloksia sosiaalisen median käyttäjätilastoihin. Kyselyyn osallistui tuhat 15–79-vuotiasta suomalaista. Kysyttäessä 68 % vastanneista ilmaisi olevansa huolestunut siitä, että internetin käyttäjistä kerätään yhä enemmän tietoa eri tarkoituksiin, muun muassa mainonnan suuntaamiseen. Kolme neljästä vastaajasta halusi tietää tarkemmin, mitä tietoja kerätään ja mihin niitä käytetään. Vielä suurempi osa (87%) haluaisi määritellä itse, mihin tarkoitukseen heidän henkilötietojaan käytetään. Erityisen vähän yksityisyyskysymyksissä luotettiin Googleen (18 %) ja Facebookiin (13 %). Luottamuksen puute ei kuitenkaan näy ihmisten arkisessa käytössä. Päinvastoin. Google ja Facebook ovat käytetyimmät verkkosivustot Suomessa.
Kriittisten teknologiakasvattajien haaste on tehdä näkyväksi ja nostaa huomion keskiöön ohjelmistot ja niiden toimintalogiikka. On tärkeää painottaa, että myös digitaalisten ympäristöjen ja laitteiden suunnittelua ohjaavat tietyt intressit, arvot ja ideologiat. Näiden lisäksi keskeisiä kriittisen teknologiakasvatuksen kysymyksiä ovat esimerkiksi, miten teknologia muuttaa ympäristöä? Mitä teemme teknologiavälitteisesti ja millaisia tehtäviä annamme teknologian hoidettavaksi? Millaisia uusia toimintamalleja ja arvoja teknologia luo ja miten se muokkaa vanhoja? Millaisia valtasuhteita teknologia rakentaa ja ylläpitää ja ketä se hyödyttää? Millaisin eri tavoin eri tahot haluavat kehittää teknologista yhteiskuntaa?
Tarkoituksena on kehittää sellaista ymmärrystä teknologiasta, joka mahdollistaa vaihtoehtojen kuvittelemisen ja luomisen. Väitän, että mediakasvattajillekin tärkeä kysymys siitä, miten omaehtoista toimijuutta voidaan vahvistaa, vaatii ymmärrystä ohjelmoidun yhteiskunnan ehdoista. Jos suunnitelmat nykyistäkin teknologisemmasta tulevaisuudesta digiloikkineen toteutuvat, ymmärrys teknologian merkityksestä omassa elämässä ja yhteiskunnassa yleisemmin on entistäkin tärkeämpää. Meidän on kyettävä arvioimaan, millaisen teknologian kanssa haluamme elää.